PELIRIIPPUVUUTEEN

Yleisesti peliriippuvuudesta

Pelihimoon koostuu usein miten useista eri tekijöistä, joita ovat mm. voittamisen tuomasta nautinnosta sekä tyytyväisyydestä ja jopa oman arvontunnon noususta, joka voittaja imuroi itseensä katsojien ihailevista ilmeistä… Pelaaja yrittää toistaa voitonhuumansa. Hän uskottelee itselleen, että ”minä onnistun varmasti uudestaan!” MUTTA. Ellei hän onnistu, ovat seurauksena pettymys ja masennus. Unelmat murenevat viimeistään silloin, kun aiemmin voitetut rahat ovat huvenneet pelikoneen ahnaaseen kitaan…

Satunnainen pelailija nielee pettymyksensä. Hän kuittaa asian nopeasti ja päättää olla pelaamatta, jatkamatta peliä. Hän ei ota uutta riskiä hävitä lisää rahaa.

Pelihimon valtaan ajautunut sen sijaan tekee uuden valinnan: Hän yrittää vielä kerran, ottaa uusia riskejä, joiden avulla voittaessaan voisi paikata pettymyksensä ja masennuksensa. Hän kokee, että hänen onnensa ja tyytyväisyyden tunteensa ovat pelikoneen hallussa ja että vain tuo pelikone voi suoda hänelle mahdollisuuden korjata pettymyksen tunteensa…

Kierre alkaa tästä, kun häviö toisensa jälkeen ajaa pelurin siihen uhmaan, että on jatkettava peliä niin kauan, maksoi mitä maksoi, että hän saa hävityt rahansa takaisin! Viha rakkaus suhde peliin on näin muodostettu. Pelaaminen voi muuttua tunneperäisestä pelaamisesta systemaattiseksi. Kiihkeimmät pelaajat pitävät nyt jopa kirjaa hedelmäpelin tai pokeriautomaatin antamista tulosvaihtoehdoista. He etsivät niistä loogista säännön mukaisuutta tai heikkoa kohtaa, pelistä, jonka avulla he voisivat ennakoida pelin kaikki tulosvaihtoehdot ja varmistaa voitonsaannin todennäköisyys… Niin – tässä vaiheessa enää ei edes järjellinen fakta-tieto riitä. Himopelaaja ei hyväksy edes sitä, että tietokonepohjaisesti toimivassa pelikoneessa tulosvaihtoehdot ovat täysin satunnaisia – vaihtelevia.

Häviäminen luo turvattomuutta. Tällöin turvaa haetaan hakeutumalla yhä säännöllisemmin pelaamaan samaa peliä, jossa on sama ympäristö, samat tutut ihmiset ympärillä. Tullaan riippuvaiseksi sekä paikasta, että juuri siihen peliympäristöön kuuluvasta kaveripiiristä. Tullaan tapariippuvaiseksi esim. samoin kuin tupakoitsija, joka sytyttää tupakan aina samassa tilanteessa, samassa ympäristöissä päivästä toiseen…

Epäinhimilliselle pelikoneelle on vaikea loukkaantua tai kohdistaa siihen odotuksia, että se myötämielisenä antaisi hyvitystä tutulle, tuntisi huonoa omaa tuntoa ystävän rahojen rosvoamisesta! Ei. Sen sijaan jos hyvä kaveri vie rahat, sitä voi haukkua, moittia, arvostella ja häneltä voi vaatia antamaan rahat takaisin.

Pelikoneen kanssa saamamies ei voi keskustella. Tuntuu kurjalta, kun ei voi saada inhimillistä kohtelua ja vastapainoa tunteilleen. Ainoaksi keinoksi tunteittensa tasapainoon saamisessa jää automaattipelaajallekin kuitenkin vain se, että voittaa sen ”reilussa” pelissä, mutta se on mahdotonta…

Pelaaminen voi olla joillekin pelaajille myös tapa paeta todellisuutta ja omia ongelmiaan. Pelaamisen ajaksi ne unohtuvat, lumoutuessaan pelaamisen synnyttämään jonkinlaisen tunnelman valtaan. Aivan kuin muutamalla kolikolla saisi pienen hetken kerrallaan siirrettyä aikaa eteenpäin, ilman, että nämä mieltään painavat ongelmansa olisivat edes olemassa. Pelaaja pelaa siis tällöin itselleen ”aikaa”. Pelaamiseen käyttämänsä ajan turvin hän voi kokea, että ei tarvitse tarttua vielä velvollisuuksiinsa, tekemättömiin töihinsä, hoitamattomiin asioihinsa. Ei tarvitse lähteä vastaamaan vielä mistään asiasta, kun pelaan vielä tämän kolikon….tämän pelin loppuun… ja ehkä vielä tämänkin….

Himopelaamisessa kyse on siis jälleen henkilön omista valinnoista, aivan samoin kuin alkoholi-ongelmissakin. Ongelman korjaaminen vaatii ongelmasta kärsivältä oma-aloitteisuutta ja halua ottaa vastuu asian muuttamiseksi.