Vaihtoehtohoito – Hypnoosikeskus

Yleisesti vaihtoehtohoidoista

Meillä kutsutaan ns. ”ei lääketieteellisiä” hoitoja vaihtoehtohoidoiksi. Aluksi on ilmeisesti hyvä sanoa, että ”vaihtoehtohoito” nimikkeenä on harhaanjohtava, koska näin tarjottu hoito ei varsinaisesti ole ”vaihtoehto” millekään muulle hoidolle. Siispä puhutaan mieluummin täydentävistä hoidoista tai kokonaisvaltaisemmista hoidoista.

Näiden hoitojen perusta kiteytyy siihen pääperiaatteeseen, että ihmistä on hoidettava psykofyysisenä kokonaisuutena. Ruumis ja mieli ovat vuorovaikutuksessa eikä niitä voi erottaa toisistaan. Ihminen on moniulotteinen olento, joka muodostuu useista energian ja aineen asteista fyysisestä ruumiista ohuihin ja hienoihin hengen tasoihin.

Potilasta on pyrittävä tukemaan siten, että hän itse omaksuu sairauteensa johtaneet syyt, jotta hän ei sairastuisi uudelleen, kun oireet/sairaus on poistettu. Toisin sanoen on otettava huomioon potilaan omat positiiviset intentiot, kunnioitettava niitä ja pyrittävä luomaan ratkaisut, joiden avulla hän voi muuttaa suhtautumistaan ja asenteitaan kohti terveyttä – menettämättä toipuessaan arvokkuuttaan ja itsenäisyyttään. Pyrkimys on myös opastaa potilasta ymmärtämään miten välttämätöntä on oppia jatkossa itse hoitamaan itseään. Voidaan siis sanoa, että kaikkia tarjolla olevia ko. lukuisia hoitojamme yhdistää useimmiten ajatus kohdata ihminen kokonaisuutena; pyrkien ottamaan aina huomioon fyysisen puolen ja kehon toimintojen lisäksi myös potilaan omat arvot, järjen, muistin, intuition, tietoisuuden, tunteet, tahdon, henkisyyden sekä sielun ja psyyken. Keskitytään hoitamaan ihmistä sairautensa keskellä, eikä sairautta ihmisessä.

Jostain syystä meillä Suomessa nämä hoidot valitettavasti halutaan joissain yhteyksissä ymmärtää huonoksi kilpailijaksi koululääketieteen antamille, ”ainoille oikeille” hoitomuodoille. Se on valitettavaa. Sillä nämä hoitomuodot perustuvat pääsääntöisesti vuosituhansien takaisiin ja näin ollen myös vuosituhansien aikana hyviksi hioutuneisiin ja käytännössä toimiviksi todettuihin hoitoihin. Esimerkkinä mainittakoon akupunktio, jonka käytöstä on taltioitu merkintöjä jo n. 6000 vuoden takaa.

Vaihtoehtohoitojen ennakkoluulot

Länsimainen koululääketieteemme historia on siis näihin vanhoihin hoitomuotoihin verrattaessa ajallisesti erittäin nuori. Siitä huolimatta nämä pitkät perinteet omaavat hoidot ovat perusteettomasti herättäneet negatiivista suhtautumista. Näitä hoitoja saattaa kuulla kuvailtavan sanoilla: arveluttava, poppakonsti, epämääräinen, humpuuki, vailla tieteellistä näyttöä oleva hoitomuoto, uskomuslääkintä, jne.

Tämän kaltaiset arvostelut osoittavat ehkä kuitenkin enemmän arvostelijatahon tietämättömyyttä, epävarmuutta ja rohkeuden puutetta tutustua syvemmin erilaisten hoitomuotojen sisältöön kuin todellista asiantuntemusta, ja ovat täten anteeksi annettavissa.

Ajatellaanpa vaikkapa homeopaattisia lääkkeitä, joita useinkin kliinisen lääketieteen koulutuksen saaneet tahot kutsuvat juuri lume- tai uskomuslääkkeiksi. Tunnen homeopaatteja, jotka kuitenkin menestyksekkäästi hoitavat homeopaattisilla lääkkeillä eläimiä, mm. ravihevosia.

Jos kyse on siis uskomuksesta lääkkeen tehoon, miten tuo usko luodaan eläinten kohdalla? Olisiko kyse sittenkin siitä, että kun arvostelijataho pyrkii olemaan asenteiltaan oikein puhdas ja aatteellinen niin se voi johtaa siihen, että on asenteiltaan samalla ahdas ja puutteellinen.

On pakko kysyä: miten jo vuosituhansia sitten löydetty ja tuhansina vuosina käytännössä testattu lääkitsevä yrtti, jolla useiden sukupolvien aikana on todettu olevan parantava vaikutus juuri tähän sairauteen, voisi olla huonompi kuin se rohto, jonka lääketiede ja lääketeollisuus ovat kehittäneet saman sairauden hoitamiseen ”modernin” kemiallisen ja usein täysin keinotekoisen / synteettisen lääkeaineen avulla? Eikö silloin nykylääketiede päinvastoin ole valmistanut vaihtoehtohoidon ja keinotekoisen lääkkeen (=poppakonstin?) jo vuosituhansia olemassa olleelle luonnonmukaiselle hoidolle ja luonnonmukaiselle lääkeyrtille eli koululääketiede onkin muuntunut vaihtoehtohoidoksi jo olemassa olleelle hoidolle ja lääkkeelle?

Näitä ”ei lääketieteellisesti hyväksyttyjä” hoitomuotoja on haluttu nimittää siis jostain syystä vaihtoehtohoidoiksi. Loogisintahan olisi kutsua näitä usein miten vanhoihin perinteisiin pohjautuvia hoitoja nimenomaan varsinaisiksi hoidoiksi, edellä kerrottuun viitaten. Länsimainen lääketieteemmehän kuitenkin polveutuu alunperin näistä perinteisistä hoitotavoista.

Parantaminen on ennen kuulunut osana ihmiskunnan valtakulttuurien ja sivilisaatioiden elämää. Papit antoivat hoitoa muinaisessa Egyptissä, Persiassa, Kreikassa ja Roomassa. Kun parantumisen henkisestä ja psyykkisestä ymmärtämisestä irrottauduttiin valtakulttuureissa lääketieteen kehittymisen myötä, kokonaisvaltainen ja henkinen parantaminen siirtyi salaiseksi perimätiedoksi. Tietoa parantavista menetelmistä jaettiin valikoidusti vain siksi, että vastaanottajalta edellytettiin syvä ja rehellinen asiaan vihkiytyminen ja elämän kaikkinainen ja rakkaudellinen ymmärrys.

Kokonaisvaltaiset hoidot

On kuitenkin todettava, että nykyään kliinisen lääketieteen koulutuksen saaneissakin alkaa olla mukana jonkin verran kokonaisvaltaisemmista hoidoista kiinnostuneita. Kokonaisvaltaisen lääketieteen käsityksen mukaan terveys merkitsee fyysisten, psyykkisten ja henkisten olemuspuolten välistä eheyttä. Ihminen on tarkoitettu toimimaan täysin kokonaisvaltaisena olentona, ja minkä tahansa hoito- tai diagnoosimenetelmän, joka hoitaa häntä tehokkaasti, on oltava myös täydellinen.

Helsinkiläisen ortopedi, vammakirurgi ja kipulääkäri Antti Heikkilän mielestä nykyaikainen, erikoistunut lääketiede on jämähtänyt 1800-luvun mekanistisen ajattelun vangiksi, jossa se on pirstonut ihmisen pieniin osiin ja käsittelee näitä osasia ikään kuin ne olisivat irrallisia ja toisistaan riippumattomia. Ajatus, että elämä olisi jokin laite, jonka voi jakaa osiin ja koota ja saada uudestaan käyntiin, on mahdoton. Syntyy uskomus että kykenemme kemiallisilla aineilla hallitsemaan itseämme. Siinä mielessä lääkkeet ovat käteviä. Rauhoittavien lääkkeiden käyttö on kuitenkin mustaa terapiaa. Kukaan ei parane tai muutu lääkkeitä käyttämällä. Rauhoittavat lääkkeet hiljentävät, huuto ei kuulu…

Kuten huomataan, viime aikoina on kirjoitettu paljon mielen ja ruumiin erottamisesta nykyaikaisen lääketieteen käytännössä. Nykyinen lääketiede perustuu filosofiseen näkemykseen, joka on sekä dualistinen että reduktionistinen. Dualistisen katsomuksen mukaan mieli ja ruumis ovat erillisiä ja itsenäisiä kokonaisuuksia. Tämän kannan esitti Descartes 1600-luvulla, ja se on vallinnut siitä lähtien. Reduktionismi on yksinkertaisesti usko siihen, että minkä tahansa järjestelmän ymmärtäminen voidaan saavuttaa supistamalla järjestelmä yksinkertaisimpaan tai pienimpään osaansa. Tarvitsee vain tutkia terveydenhoidon organisaatiota saadakseen havainnollisen kuvan tästä filosofisesta näkemyksestä.

Vaikka psyykkisiin sairauksiin erikoistuneilla lääketieteen edustajilla on oma osastonsa sairaalassa, ja vaikka tämän järjestelmän sisällä tunnustetaan jossain määrin, että fyysisessä sairaudessa täytyy ottaa huomioon potilaan psyykkinen tila. Tarkemman analyysin jälkeen havaitaan kuitenkin, että asia ei ole näin. Sillä ”fyysisen sairauden psyykkisten vaikutusten” hoidossa toimivat samat dualistiset olettamukset. Siitä ilmenee epäsuorasti, että ruumis on sairas ja että mieli/tunne reagoi siihen.

Mielen ja tunteiden roolia fyysisten sairauksien syynä tutkitaan harvoin. Vasta fyysisen sairauden puhjettua mietitään tavallisesti psyykkisiä tekijöitä ja silloinkin vain toissijaisesti. Ensisijalla näyttää edelleenkin olevan fyysisen sairauden oireiden poistaminen. Silloinkin kun psyykkiset ja tunnetekijät tunnustetaan joidenkin fyysisten sairauksien kuten mahahaavan, paksunsuolen tulehduksen tai jännityspäänsäryn syiksi, ruumista hoidetaan edelleen fyysisin keinoin samalla kun potilaita neuvotaan vähentämään stressiä elämässään. Tämän neuvon mukana määrätään usein rauhoittavia lääkkeitä. Taaskin hoito on dualistista ja osiin kohdistuvaa.

Länsimainen lääketiede on siis onnistunut hyvin parantaessaan monia sairauksia ja estäessään tarttuvia tauteja, mutta onko se mennyt riittävän pitkälle terveyden määrittelemisessä ja opettamisessa ja kokonaisvaltaisuuteen perustuvien asenteiden luomisessa? Perinteinen lääkärikoulutus kaikkine uuden teknologian tarjoamine hienouksineen on auttanut lääkäreitä ymmärtämään anatomiaa, fysiologiaa, biokemiaa ja patologiaa. Olisi kuitenkin välttämätöntä laajentaa tuota tietoa, jotta ymmärrettäisiin paremmin ne vaikeasti selitettävät toiminnot, jotka ovat ruumiin fysiokemian perustana ja säätelevät ihmisen kokonaisuutta.

Täydentävät ja kokonaisvaltaiset hoitomuodot muualla Euroopassa

Muualla Euroopassa puolestaan erilaisiin hoitomuotoihin suhtaudutaan tasapuolisesti. Siellä käsitettä vaihtoehtohoito, siinä merkityksessä kuin meillä Suomessa, ei edes tunneta. Ajatuksena on, että potilasta yritetään auttaa kaikin mahdollisin, tarjolla olevin keinoin.

Esimerkiksi Saksassa terveyskeskuksessa potilaalle esitetään vastaanottotiskillä kysymys, haluaako potilas hoidattaa vaivaansa, homeopatialla, akupunktiolla, antibiooteilla tai jollain muulla hoitomuodolla. Ja potilas ohjataan potilaan toivomuksen mukaisesti kyseisiin hoitoihin perehtyneen lääkärin tai hoitajan vastaanotolle. Eri hoitomuotoja kun pidetään tasavertaisina toisiinsa nähden.

Englannissa on tuloksellisesti ajettu jo pitkään erilaisten hoitomuotojen yhdistämistä toisiinsa. Tätä yhdistämistä kutsutaan integroituneeksi lääketieteeksi. Esimerkkinä tästä, kansanparantaja saattaa toimia sairaaloissa yhteistyössä lääkäreiden kanssa. Englannissa on toiminut jo vuodesta 1954 uskonnoista ja eri virtauksista riippumaton kansallinen henkiparantajien liitto, The National Federation on Spiritual Healers, jolla on tänä päivänä n. 6000 jäsentä. Koko Isossa-Britanniassa arvioidaan olevan noin 20 000 henkistä hoitoa antavaa ihmistä.

Yhdysvalloissa toimiva Healing Touch (Parantava kosketus) -järjestön tietojen mukaan käsin kanavoitua energiahoitoa antaa yli 30 000 sairaanhoitajaa sairaaloissa joka vuosi. Järjestön kautta on kouluttautunut yli 60.000 sairaanhoitajaa ja lääkäriä. Joissakin suurkaupunkien sairaaloissa on jo mahdollista saada energiahoitoja ja eräissä toteutetaan Healing Hands (Parantavat kädet) -ohjelmaa. Suomessa ei henkisillä hoidoilla ole varsinaista kattojärjestöä. Täydentävien hoitomuotojen järjestönä toimii Luonnonlääketieteen Keskusliitto.

Yleisesti muualla Euroopassa pelkän lääkärinkoulutuksen omaavaa lääkäri voi tuntea itsensä vasta noviisiksi. Keskieurooppalaisilla lääkäreillä on usein miten hyvinkin laaja kirjo erilaisia täydentävien hoitojen koulutuksia takanaan ja siksi lääkärin arvo on muualla Euroopassa sitä suurempi mitä laaja-alaisempi eri hoitoalojen osaamisen hän omaa.

Lue lisää

”WHO on kehoittanut jäsenmaitaan integroimaan perinteisen lääketieteen (TM, Traditional Medicine) ja CAM (Complimentary and Alternative Medicine) täydentävän ja vaihtoehtoisen lääketieteen kansalliseen terveydenhoito järjestelmään (CAM 2020). Myös Euroopan unioni suosittaa integroimaan tehokkaita perinteisiä ja täydentäviä hoitomuotoja viralliseen terveydenhuoltoon ”(Aarva 2015).

Meillä Suomessa puolestaan, lääkäri, joka omaa laajemmin taitoja täydentäviltä puolilta kutsutaan ”vaihtoehto-lääkäriksi”. Tämä, muualla maailmalla kummajaisena pidettävä nimitys, koetaan Suomessa lääkärin arvoa alentavaksi ja olen saanut ymmärtää, että sellainen lääkäri saakin usein tuntea hyvin nopeasti olevansa ei toivottu henkilö puhtaasti lääketieteen koulutuksen omaavien kollegoidensa seurassa. Onko kyseessä kateus vai lääketieteellisen arvovallan menetyksen pelko?

Olisiko meilläkin siis jo korkea aika ottaa mallia näissä asioissa muista sivistysmaista sekä siirtyä aikansa eläneestä jaottelusta erilaisten hoitomuotojen yhdistelemiseen, asioista yhdessä päättämiseen ja yhteen sulauttamiseen.

”Integratiivisessa lääketieteessä taikka hoidossa tuodaan esiin ja korostetaan ei-invasiivisten menetelmien käyttöä, tähän sisältyy kehomielilähestymistapa, ravitsemushoitoja sekä elämäntapamuutoksia. Tässä viitekehyksessä keskitytään itse paranemisprosesseihin ja hoivaan, kuin yksittäisiin teknisiin hoitotoimenpiteisiin. Hoidon tavoitteena on ihmisen kokonaishyvinvointi.” (Aarva 2015.)

Synergia/yhteistyö erilaisten hoitomuotojen välillä olisi vihdoin saatava käynnistetyksi ja toimimaan. Tieteellinen tutkimus olisi ulotettava kattamaan myös nykyisiä ”katve alueita”. Tutkimusrahavirtoja tulisi ohjata myös kokonaisvaltaisemman lääketieteen ja hoitomuotojen tutkimiseen.

9.5.2008 oli täydentävien vaihtoehtoisten hoitojen asemaa suomessa käsittelevä seminaari Helsingissä. Ministeri Paula Risikko toi tilaisuuteen sosiaali- ja terveysministeriön terveiset. ministeri totesi, että vaihtoehtohoidoista on monta eri mielipidettä ja hoitoihin liittyy paljon periaatteellista ja myös tunnepitoista vastakkainasettelua. Nimitykset vaihtelevat ja kunkin käyttämästä termistä voi päätellä miten henkilö suhtautuu alaan. Termi ”täydentävät hoitomuodot” on ministerin mielestä sovinnallinen termi. Ministeri Risikko toteaa: ”Kuten jo nimitykset kertovat, on vaihtoehtoisten hoitojen kenttä melko pirstaleinen ja virallisen lääketieteen edustajien suhtautuminen näihin hoitoihin vaihtelee. Myös keskustelu tulevan lainsäädännön tarpeesta kuvastaa asenteita ja luo lisäksi ikävää vastakkainasettelua. Haluankin ilmoittaa, että termi ”puoskarilaki” pitäisi tuomita pannaan ja tuleville pykälille löytää nimitys, joka olisi naseva mutta samalla neutraali. Koululääketieteen edustajilla voi olla opittavaa vaihtoehtohoidoista ja etenkin vaihtoehtoterapeuttien kyvyistä inhimilliseen vuorovaikutukseen. Vaihtoehtoterapeutit hallitsevat usein taitavasti inhimillisen vuorovaikutuksen yksinkertaiset perusperiaatteet: Kiireettömyyden, potilaan asiaan paneutuvan lähestymistavan ja myötäelävän kuuntelun.”

Ministeri toteaa vielä, että entistä valveutuneempien, osaavampien ja oma-aloitteellisempien suomalaisten valinnan vapautta tulee kunnioittaa. Siksi on hyvä, että meillä on tarjolla erilaisia palveluja myös terveyden ja hyvinvoinnin alueella.

Arvomaailmat

Hoitotyö – kuten mikä tahansa työ – on vaativaa ja raskasta niin henkisesti kuin fyysisestikin, jos työhön ei ole kutsumusta, halua tehdä sitä ensisijaisesti auttamisen halun vuoksi.

Vaikuttaa siltä, että täydentäviä hoitoja tekemään tulevat hoitajat, tulevat alalle ensisijaisesti kutsumuksesta; he vaikuttavat pääsääntöisesti nöyriltä, empaattisilta ja tunnollisesti auttamistyöhön antautuneilta ihmisiltä. Heille hoitajan asemassa oleminen ei perustu statukseen, arvostuksen hakemiseen muiden silmissä, valtaan tai loistokkaaseen toimeentuloon taloudellisesti. Työstään saamansa henkinen korvaus on maallista korvausta arvokkaampaa. Tällöin hoitaja määrittelee asemaansa hoidettaviin nähden, olemalla hoitajina hoidettaviaan varten. Tällaiset hoitajat tunnistaa myös siitä miten he ovat nöyrästi tehneet työtään vuodesta toiseen ja tarjoamalleen avulle riittää kysyntää.

Kokonaisvaltaisesti ja tunnollisesti hoitotyöhön suhtautuvilla hoitavilla alansa ammattilaisilla näyttää olevan voimakas tarve tutustua eri hoitomuotoihin ja he omaavatkin lukuisia eri taitoja.

Heidän ammattitaitonsa perustuu jatkuvaan opiskeluun ja erilaisten kurssien käymisen lisäksi monesti myös hyvin vaikeiden omakohtaisten sairauksien sekä elämässä koettujen vastoinkäymisten ratkonnan seurauksena saatuihin ”elämänoppeihin”. Olen usein saanut kokea todistuksen siitä, miten vasta vastoinkäymisten läpikäyminen on avannut kyvyn kohdata ja auttaa toista ihmistä, opettanut olemaan hoitotilanteessa läsnä ja ymmärtämään inhimillisesti hoidettavan tuskan… Kuten sanonta kuuluu: ”Ihminen, joka on kärsinyt ja ymmärtää kärsimyksensä syyt, kestää kuunnella toisen kipuja.” Usein hoitaja – ennen hoitajaksi ryhtymistään – on itse aikanaan saanut apua samaisista hoidoista itselleen. Toipumisestaan ilahtuneena, alkanut opiskella tällaista hoitomenetelmää itsekin haluten päästä jakamaan tästä kiitoksena apua edelleen.

Potilaan ja hoitajan välisen myötätunnon silta on todennäköisesti yksi tärkeimpiä tekijöitä kaikenlaisessa henkilökohtaisessa parantamisessa. Tässä työssä näet joudutaan suoraan vastaamaan asiakkaille työnsä tuloksellisuudesta ja mahdollisista virheistäkin. On omattava kyky olla potilaan mukana paranemisessa ja laitettava itsensä täysillä peliin, toimittava ammattinsa takuuhenkilönä. Tämä on yksi syy miksi nämä hoitajat opiskelevat alaansa erittäin perusteellisesti, varmistaakseen osaamisensa virheiden välttämiseksi. Lisäksi, jos hoitaja ei ole kiinnostunut potilaastaan, ei potilaskaan voi kiinnostua omasta itsestään ja sairaudestaan, motivoituakseen parantumaan.

Tällaisen pätevöityneen kokonaisvaltaisesti hoitotyöhönsä suhtautuvan hoitajan ainutlaatuisin piirre on ehkä se, että hänestä itsestään tulee roolimalli, joka innostaa potilaitaan elämään kokonaisvaltaisesti. Se merkitsee, että hänen on harjoitettava kokonaisvaltaisuuteen kuuluvia menetelmiä, koska hän edustaa terveyttä ja esiintyy parantajana.

Kokonaisvaltaisesti hoitotyötään tekevä lääkärikin hoitaa yksilön ja perheen kaikkia terveyden puolia. Niitä ovat: 1. akuuttien sairauksien ja 2. kroonisten sairauksien hoitaminen, 3. sairauksien ehkäiseminen ja 4. itsehoitojen opettaminen.

Tilanne Suomessa

”Lääketehtaat määräävät Suomessakin lääketieteellisen tutkimuksen suunnasta ja hoidon hinnoittelusta. – Yhtälö on niin aukoton, ettei todellisia kriitikkoja ole edes valtionhallinnossa”, kirjoittaa lääkäri, aivotoiminnan tutkija Markku T. Hyyppä esseekokoelmassaan Aivot ahtaalla. Hyyppä jatkaa; ”Mielialalääkkeiden teho on yhä heikko ja sivuvaikutusten riskit kohtuuttomat. Vakaviin mielenterveys- ja aivo-ongelmiin, siis psykooseihin ja dementioihin, ei ole löytynyt mainittavaa apua.” Hyyppä päättää.

Lääketieteelliset tutkimusvälineet on kehitetty mittaamaan yksipuolisesti vain hoidon aikaisia fyysisiä ilmiöitä. Henkisen puolen vaikutuksia ei tieteellisesti vielä kyetä kunnolla mittaamaan, eikä myöskään silloin huomioida. Tästä puolestaan syntyy eipäs juupas -väittely erilaisten hoitojen tehokkuudesta ja tehottomuudesta. Väittely, jossa pelkästään tieteellisesti asioita arvioivat tahot todistelevat, miten nk. vaihtoehtohoitomuoto on tieteellisissä tutkimuksissa osoittautunut vaikutuksettomaksi.

Siitäkin huolimatta, että nimenomaan tämän hoidon avulla parantuneet potilaat todistaisivat päinvastaista. Tärkeämpää ilmeisesti potilaan kannalta on lopulta kuitenkin se, että potilas saa avun vaivoihinsa, kuin se, onko hoito suoritettu ”oikein” tieteellisissä tutkimuksissa ”oikeiksi” todetuilla menetelmillä.

Onko kyse siitä, että lääketieteen tutkimusvälineet ja tavat ovat vielä liian kapea-alaisia? Niillä ei kyetä arvioimaan ja mittaamaan monituhatvuotisten ajanjaksojen aikana käytännössä hyviksi koettuja hoitomuotoja, mittaamaan ihmisen psyykettä, ajatuksen synnyttämiä energioita, jne. Pointti onkin siinä, että kun luonnontieteellisiä menetelmiä pyritään ulottamaan tieteen nimissä alueelle jolle ne eivät sovellun ne tuottavat pätemättömiä tuloksia. Tutkimuksen lähtökohdat ovat jo siis väärät. Aiheesta lisää ”pohdintoja aiheesta tiede”.

Tietysti herää myös kysymys, kuinka loogista ja perusteltua on, että näin nuorelle ja tutkimuksellisuudessaan suhteellisen kapea-alaisia menetelmiä käyttävälle instituutiolle annetaan näin suuri valta ja yksinoikeus yksipuolisesti päättää ja määritellä esimerkiksi sitä, mikä on oikeata ja mikä ”väärää” hoitoa sekä kuka hoitoa saa antaa ja kuka ei saa? Eikö päätöksen tekoon voisi osallistua myös näitä täydentäviä hoitoja tekeviä alansa asiantuntijoita?

”Laki antaa oikeuden valita vain virallisesti hyväksyttyjen hoitomuotojen välillä. Poikkeavia hoitoja vieroksutaan siksi, että niistä ei ole tehty kunnollisia tieteellisiä tutkimuksia. Yhteiskunta on kuitenkin samaan aikaan virallistanut paljon sellaisiakin hoitoja, joiden vaikutuksesta ei ole esitetty mitään tieteellistä näyttöä, kuten fysioterapia ja psykoanalyysi.” (A.Heikkilä)

Ilta-Sanomat uutisoi H.Koppelon kirjoituksessa 24.9.2002 tiistaina: Voiko ”leikkileikkaus” parantaa?” Uutisessa uutisoitiin amerikkalaistutkimuksesta, joka kertoo miten nivelestä kulunut polvi parani kun lääkäri ”leikki” tähystysleikkausta. Suomalaislääkärin mukaan monien yleisesti käytössä (eli koululääketieteessä) olevien hoitojen vaikutuksesta ei ole luotettavaa näyttöä. Ortopedi, osastolääkäri Kallio Töölön sairaalasta kommentoi, että ei ole lainkaan yllättynyt tutkimuksen tuloksesta ja jatkaa: ”Täysin odotettavissa oleva tulos. Melkein suurin osa yleisesti käytössä olevista hoidoista on sellaisia, joiden tosiasiallinen vaikuttavuus ja se, miten paljon hoito tuottaa terveyttä, on huonosti dokumentoitu.

” Luotettavan tutkimustiedon puutteeseen on kaksi syytä: perinne sekä kirurgisen tutkimuksen vaikeus ja kalleus. Lääkärilehdessä kirurgian tohtori Leinonen kirjoittaa, että monet kirurgian hoitoperiaatteet ovat kestäneet muuttumattomina satoja vuosia. Monia vanhoja leikkausmenetelmiä ei ole ollut edes tapana verrata tieteellisesti. Leinosen mukaan vain alle kymmenesosa kirurgisista tutkimuksista perustuu kontrolloituihin ja kliinisiin tutkimuksiin. Kallio kuitenkin muistuttaa, että usein kirurgit voivat arvioida ilman laajoja tutkimuksiakin, että leikkauksesta on potilaalle hyötyä.” Mutta mitä ja kuinka paljon, sitä ei usein tiedetä. Tämän me kirurgit kyllä nöyrästi tunnustamme.” Kallio sanoo.

Summa summarum:

Vastoin yleistä käsitystä, lääketieteessäkin siis sallitaan kontrolloimattomien ja kliinisiä tutkimuksia vailla olevien hoitotapojen käyttö ja vakuudeksi riittää pelkästään esimerkiksi kirurgien oma arviointikyky, hoitotoimenpiteen toteuttamisen perusteeksi. Tällöin samaa logiikkaa käyttäen, työhönsä hyvin perehtyneen kokonaisvaltaisemmin hoitotyötään tekevän hoitajan tekemä arvio toimenpiteen suorittamisesta tai hoitomenetelmästä, tietämyksellään joka perustuu vuosisatojen saatossa hyviksi havaittuihin tuloksiin kyseisestä hoidosta, pitäisi siis olla myös yhtälailla pätevä. Ilman, että kyseistä menetelmästä sinänsä tarvitsisi olla olemassa tieteellisesti kontrolloituja ja laajoja kliinisiä tutkimustuloksia.

Opittavaa ja annettavaa on varmasti vielä paljon kaikilla hoitotyötä tekevillä. Mutta tämä vaatii 1) nöyryyttä, 2) suvaitsevaisuutta 3) rohkeutta ja lopuksi hieman hyvää tahtoa sekä asenteiden muuttumista…

Parasta olisi, että hoitotyössä ei olisi ollenkaan ns. eri osapuolia, vaan töitä tehtäisiin yhdessä hyödyntäen toinen toistensa osaamista. Tällöin voitaisiin antaa hoidettaville parasta apua, kaikin keinoin. Hoidettavien etuhan tässä ensisijaisesti on kysymyksessä ja ihmisiähän tässä kaikki ollaan…

_{Kari Tuomaala hypnologi, hypnoterapeutti, NLP-terapeutti (master) Suomen Hypnoosi- ja Psykovalmennus Keskus Oy}

_{Lähteet: TRENDI-lehti 1/95 ”Eläköön hulluus!”, Ilkka-lehti 21.9.2002 ”Olet mitä syöt” Lääkäri, kirurgi, ortopedi A.Heikkilä. IS ti 24.9.2002 ”Voiko ’leikkileikkaus’ parantaa? Ortopedi, osastolääkäri P.Kallio ja kirurgian tohtori P.Leinonen. (Dossey,L.Space, Time and Medicine, Boulder: shambhala Publocations 1982. Hastings, A.C.,Fadiman, J., Cordon, J. S. Healt for the Whole Person, Boulder: Westview Press 1980. Krieger, D. Foundations for Holistic Health Nursing Practies: The Renaissance Nurse, Philadelphia: J.B. Lippincott Company 1981.) Voi hyvin 5/02″Sinussakin on elämän parantavaa voimaa” K.Lintonen, Hypnologia 2/2008″SHY tiedottaa” Olavi T.}